tiistai 12. toukokuuta 2015

Matkani äidiksi

Takana on ensimmäinen äitienpäivä (kuvissa tunnelmia) ja tänään bebe täytti 6kk. Tämän kirjoituksen julkaiseminen jännittää: nyt mennään ihan minun iholleni, syvälle sen alle. Mutta toisaalta, ehkä en ole ihan yksin tällaisten ajatusen kanssa. Ehkä en ole ainut joka kokee että ei ole syntynyt vaan kasvanut äidiksi.

20150510-IMG_9078
Minä en ole ollut sellainen nainen, joka pienestä pitäen haluaa monta lasta. Minä olin ylipäänsä aika pitkään epävarma siitä haluanko lapsia ensinkään. Aivan pienten lasten kanssa oleminen ei koskaan ole tullut minulta luonnostaan, eikä minulla ole juuri ollutkaan kontakteja sellaisten kanssa. Minä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vieraiden ihmisten lapsista esimerkiksi kaupungilla ja vaikka minulle läheisten ihmisten, ystävien ja sukulaisten, lapset ovat tärkeitä, olen heidänkin kanssaan toimiessani ollut aina hiukan epävarma. Kukaan ei myöskään ole koskaan kuvaillut minua erityisen äidilliseksi ihmiseksi. Uraihminen -kotiäiti -akselilla olen myös aina pitänyt itseäni ennemmin uraihmisenä.

Ajatus äidiksi tulemisesta kasvoi pikkuhiljaa. Se kasvoi minun ja miehen yhteisten vuosien aikana, kun opin luottamaan enemmän sekä itseeni että siihen, että yhdessä tämän miehen kanssa minusta voisi kaikesta huolimatta tulla ihan hyvä vanhempi. 

20150510-IMG_9095
Olen aiemminkin viitannut täällä blogissa siihen, että lapsen saaminen ei ollut meille itsestäänselvyys myöskään sen takia, että raskaaksi tuleminen ei ollut aivan helppoa. Menemättä aiheeseen sen syvällisemmin on myönnettävä, että aika jolloin toivoimme lasta jota ei kuulunut, oli rankkaa. Vaikka meillä odotusaika ei lopulta ollut pitkä verrattuna moneen muuhun, ehdin muuttua "minä en ainakaan ala itkeä jokaisten kuukautisten perään" -tyypistä sellaiseksi henkilöksi, joka jokaisen vauvauutisen myötä tuntee aidon ilon lisäksi pistävää kateutta siitä, että miksi kaikki muut, paitsi me. Ehdin kokea raastavaa syyllisyyttä siitä, että koska olen ainut lapsi, vanhempani eivät ehkä koskaan saa lapsenlapsia tai mieheni ei koskaan saisi tulla isäksi. En koskaan unohda sitä tunnetta kun hetken mielijohteesta, jonkinlaisesta epäselvästä etiäisestä johtuen, päätin pissata tikkuun, johon ilmestyikin kaksi viivaa. Sitä uskomatonta tunnetta, että voiko meille tapahtua jotain näin ihmeellistä. Vieläkin katselen tyttöä aina välillä ja ihmettelen, että ihanko oikeasti meille on annettu jotain niin täydellistä.

20150510-IMG_9113
Valmistauduin äitiyteen tolkuttamalla raskausaikana itselleni että on ihan ok, jos omaan lapseen ei heti rakastu päätäpahkaa: voimme tutustua toisiimme kaikessa rauhassa. Olin myös huolissani siitä miten reagoin lapsen itkuun ja omaan väsymykseeni, mitä jos suutun lapselle? Teknisesti ottaen (lapsen hoito, yövalvomiset jne) äitiys ei ole oikeastaan tuonut yllätyksiä. Mutta sen suhteen kyllä yllätyin, miten luontevasti sittenkin tunnen sopivani rooliin -juuri näin sen kuuluikin mennä. 

Ja se rakkaus: se syttyi heti. Jo vatsassa ollessaan bebe oli selvästi tyyppi, johon halusin tutustua. Jo sinä aikana hän potkutteli tiensä suoraan minun sydämeeni. Ja siitä hetkestä lähtien kun rääpäle ensi kerran laskettiin syliini, ei mikään ole ollut rakkaampaa, tärkeämpää, ihmeellisempää.

20150510-IMG_9148
Ensimmäisinä päivinä ja viikkoinakin olin ihan varma, että minä tahansa hetkenä rikon lapsen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut luottamaan äidinvaistoihini, eikä jokapäiväinen puuhastelu lapsen kanssa enää tunnu stressaavalta, vaan normaalilta. Elämältä. En minä kuitenkaan mihinkään muuttunut. Minulla ei edelleenkään ole samanlaista kykyä heittäytyä erilaisiin leikkeihin kuin vaikkapa miehelläni, mutta olen ymmärtänyt että se on ok. Meillä on beben kanssa omat jutut ja miehellä omat (iskä onkin vauvan mielestä maailman hauskin tyyppi). Lisäksi odotan sitä kun vauva tuosta hiukan kasvaa ja hänen kanssaan voi tehdä enemmän erilaisia asioita yhdessä, vaikka nykyään ymmärrän jo vauvakuumeilijoitakin; minulla siis ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, vaan minä halusin lapsen. Minä en vieläkään ole se tyyppi, joka haluaa jäädä kotiäidiksi kunnes lapsi on aikuinen. Mutta sekin on hyvä. Juuri nyt olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei häntä tarvitse viedä hoitoon ihan vielä. Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että saan joka päivä seurata hänen kasvuaan ja kehittymistään. Olla lähellä.

Mikään ei koskaan tule olemaan samoin kuin ennen, mutta kipu on melkein fyysinen kun ajattelen ettei häntä olisikaan. Minulla on vielä pitkä matka edessäni äidiksi kasvamisen tiellä. Ei tämä helppoa ole, sitä en väitä. Olen itkenyt väsymyksestä, ollut turhautunut, peloissani, tuntenut riittämättömyyttä. Vielä lapsi ei tee mitään tahallaan, joten uhmat ja murrosikä on kokematta -niiden myötä mukaan tulevat varmasti aivan uudenlaiset tunteet ja vasta silloin todella selviää minun pinnani pituus. Mutta parhaat asiat elämässä harvoin ovat helppoja. 

Kun lapsi on sylissäni, on siinä koko maailma <3

12 kommenttia:

  1. Hyvä teksti ja varmasti lähes kaikille äideille tuttuja fiiliksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna :) Ja niin minäkin sitten ajattelin että monet näistä, itselleni kaikkein henkilökohtaisimmista, tunteista ovat lopulta varmaan aika universaaleja.

      Poista
  2. Voi miten kaunis kirjoitus, väkisinkin tuli kyyneleet silmiin. Ihanaa, että uskalsit kirjoittaa näin avoimesti tunteistasi ja toiveistasi/peloistasi. Itselläni oli vähän sama tilanne, etten ollut mieltänyt itseäni varsinaiseksi äiti-ihmiseksi, mutta ajatus vain kypsyi. Ja olimme varautuneet, ettei heti tärppää, mutta meillä asiat tapahtuivat ehkä odotettua nopeammin. Myös minä ajattelin etukäteen, että on ihan OK, jos en heti hullaannu vauvasta ja olin yllättynyt, miten se rakkaus vain oli siinä. Ja se oli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, minun näköinen, oma olotila, jossa oli hyvä olla. Ja se kasvaa joka päivä kun saa seurata pienen lapsen kasvua, kehitystä ja kokea olevansa hänelle niin kovin tärkeä. Ja jännästi myös kiinnostus muiden lapsia kohtaan on kasvanut oman lapsen myötä. :) Missään vauvakuplassa en silti missään vaiheessa kokenut olevani ja koin itseni jotenkin jopa vähän ulkopuoliseksi "mammaporukoissa". Palasin töihin kun poitsu oli 1v3kk ja arki sen jälkeen on ollut ihan mahtavaa, mitä nyt välillä tietysti rankkaakin, mutta sellaista se elämä on. Ihanaa, täyttä, tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi <3 Oi puit niin hyvin sanoiksi sen tunteen kun lapsi, jota et ennen syntymää tuntenut, onkin yhtäkkiä juuri sellainen kuin sen aina pitikin olla, oman näköinen, täydellinen. Ja miten itsessä loksahtaa jokin paikoilleen. Vauvakuplassa en kyllä silti tunnusta itsekään olevani ja olen tosi onnekas, sillä meidän mammaryhmä vaikuttaisi olevan hyvin samanhenkinen kokonaisuudessaan. Minä palaan näillä näkymin luennoille samoihin aikoihin kun tyttö täyttää 1v. Teidän arki kuulostaa sinun teksteissäsi aina niin tasapainoiselta, toivon että meidän uudestakin arjesta rakentuu aikanaan samanlainen :)

      Poista
  3. Kauniisti kirjoitettu!!! Ja mun mielestä on hienoa, että tuot esille sen että on ok olla omanlaisensa äiti ja silti hyvä!!! <3 <3 Äitiys on ihanaa, kamalaa ja ihmeellistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina :) Juuri tuon oivaltaminen on itselleni ollut isoimman työn takana, että voin olla tällainen ja silti hyvä äiti. Ja kyllä, äitiys on todellakin kaikkea tuota :)!

      Poista
  4. Tätä oli kohtuu vaikea lukea ilman kyyneleitä. Ihanasti kirjoitettu, suoraan sydämestä! ❤️ Kiitos, että jaoit sen meidän kanssa! Jokainen käy tahollaan läpi omat kipuilut äitiydestä, mutta sen tiedostaminen kertoo jo siitä, että on hyvä äiti omalleen! Meillä poitsun syntymä oli sen verran rankka kokemus, että pelko menetyksestä kahlitsi rakkauden tunteen muodostumista alussa. Piti aidosti opetella, että tuo pieni ihminen on meidän ihan ikioma rakas pieni poika. Mutta kun se pelko väistyi huomasi yhtäkkiä olevansa yltäpäältä rakastunut uuteen tyyppiin! ❤️
    Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riikka <3 Teillä tosiaan oli hirmu rankka alku, mutta uskoisin silti ymmärtäväni pienen palan siitä menetyksen pelosta: itse jouduin tekemään töitä raskauden aikana, että "uskallan" alkaa rakastaa lasta, luottaa siihen että kaikki menee ihan hyvin. Sillä niinhän se on että suurimman rakkauden mukana seuraa vääjäämättä myös suurin pelko. Mutta toisaalta elämä jää aika laimeaksi jos ei uskalla rakastaa <3 (Ja ennenkuin joku ymmärtää väärin: tämä koskee myös muita suuria rakkauksia elämässä kuin lasta, en tarkoita että syystä tai toisesta lapsettomien elämä olisi laimeaa.)

      Poista
  5. Valtavan kaunis teksti, wau! Olet kyllä niin upea ja eittämättä hyvä äiti :)

    VastaaPoista
  6. Ihana teksti, ihan tuli kyyneleet silmiin. Minulla on nyt ihan samat aatokset kuin sulla ennen lapsen syntymää!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irene :) Se oma lapsi on ihmeellinen, ihan eri asia kuin muiden lapset. Minusta tuntuu tosi lohdulliselta tietää etten ole ainut "tällainen", toivottavasti sinusta myös. Luota itseesi, löydät ihan varmasti oman tapasi olla paras äiti juuri omalle lapsellesi :)

      Poista

Kiitos kun jätit kommentin:)!