torstai 20. marraskuuta 2014

Synnytyskertomus

Nyytti on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen: laskettu aika olisi ollut tänään -lasten oikeuksien päivänä. Vaikka yleensä en mitään kovin henkilökohtaista täällä blogissa kerro, tuntuu synnytyskertomuksen jakaminen silti jotenkin luontevalta. Ehkä, koska tiedän miten onnekas olen kun kaikki meni hirvittävän hyvin. Lähipiirissä on paljon todella eri tavoin edenneitä synnytyksiä (jotka kyllä lopulta ovat päättyneet onnellisesti sekä äidin että lapsen näkökulmasta), joten ehkä haluan myös rohkaista kaikkia tulevia äitejä -kaikki voi oikeasti sujua myös ilman ongelmia. Itse koin myös synnytyskertomusten lukemisen hyväksi tavaksi valmistautua omaan synnytykseeni; jotenkin tuntui tärkeältä tietää miten yksilöllinen tämä tapahtuma on, jokaiselle joka kerta ainutlaatuinen. Yksityiskohdista kiinnostumattomien kannattaa skipata tämä postaus kokonaan :)

Koko synnytys oli jotenkin tosi epätodellinen tapahtuma, hädin tuskin olen vieläkään hahmottanut että Hän on oikeasti täällä. Vaikka hän hyvin konkreettinen olento onkin -vahvat mielipiteet löytyvät jos joku asia ei ole hyvin. Mistä lie sitten senkin perinyt ;) Pääasiassa hän kuitenkin nukkuu ja syö, yölläkin unta tulee 2-4 tunnin pätkissä, joten hyvin on äitikin saanut levättyä. Vielä kun malttaisi päiväunien aikaan ottaa itsekin torkut... ehkä siihen tässä oppii :) Toistaiseksi väsymys on kuitenkin pysynyt hyvin kurissa, ehkä niiden hormonien voimalla sitten. Mutta siihen varsinaiseen kertomukseen:

20141113-IMG_7637
Vielä edellisviikonloppuna ei ollut tietoakaan mistään lähestyvästä synnytyksestä. Ei kipeitä supistuksia tai muitakaan outoja tuntemuksia ja edellisessä neuvolalääkärin tarkastuksessa kohdunkaulakin oli ollut vielä täysin kiinni, vaikkakin hiukan pehmennyt. Juhlimme viikonloppuna babyshoweria ja isänpäivää ja jännitimme hiukan maanantaita: lapsiveden pienehkön määrän vuoksi meillä oli ylimääräinen ultra varattuna keskussairaalassa (jossa kaikki alueen ultrat aina tehdään). Ultrassa kaikki oli kuitenkin kunnossa ja lääkärin mukaan voitaisiin odottaa spontaanin synnytyksen käynnistymistä kaikessa rauhassa. Kotimatkalla ultrasta aloin tuntemaan pientä kuukautiskivun tapaista jomottelua alavatsalla ja samaa jatkui koko maanantain ja tiistain. Lämmittelin kotona kauratyynyä ja ajattelin että paikat siellä vähän avautuu vain, että tuskin tämä sen kummempaa vielä tarkoittaa. Tiistaina kävimme alkuillasta saunassa, jonka lämpö tuntui ihanalta. Mies lähti yövuoroon töihin ja minä jäin kotiin. 

Menin nukkumaan normaalisti herätäkseni muutaman tunnin kuluttua siihen, että pieni määrä lapsivettä tippui housuihin. Samalla supistukset alkoivat tuntua toisenlaisilta kuin aiemmin, joten soitin miehelle töihin että nyt tuli lähtö. En pitänyt mitään kiirettä, sillä pärjäilin vielä oikein hyvin ilman mitään kipulääkettä tai muutakaan. Lapsiveden menon takia lähtöä piti kuitenkin alkaa tehdä, joten pakkailin sairaalakassiin viimeisiä tavaroita ja odottelin miestä hakemaan minua kotoa. Olin yllättynyt siitä, miten säännöllisesti ja tiheästi supistukset tulivat heti.

20141114-IMG_7650
Mies tuli kotiin ja lähdimme saman tien sairaalaan, jonne matkaa on meiltä hiukan reilu 20 km. Matkalla supistukset voimistuivat ja jouduin jo puhaltelemaan supistuksen aikana. Supistuksia tuli kellontarkasti ensin 4 ja sitten 3 minuutin välein. Sairaalaan saavuimme klo 3.30. 

Meidät otettiin vastaan ja minut istutettiin käyrille odottamaan siksi aikaa, kun kätilö kirjasi meitä sisään. Supistukset voimistuivat pikkuhiljaa ja lopulta minun oli jo vaikea istua paikallani käyrillä. Minulla supistukset tuntuivat alaselässä viomakkaana poltteena. Kätilön saatua kirjaukset valmiiksi tehtiin sisätutkimus, jonka mukaan olin jo 6 cm auki. Tässä vaiheessa myös loput lapsivedet valuivat ulos ja aloin olemaan hiukan huonovointinen. Pyysin lämmintä kauratyynyä, joka kotona oli auttanut ja jonka sainkin. Supistukset voimistuivat jatkuvasti ja pian kipu alkoi olla niin kova, että pyysin myös epiduraalia. Synnytys eteni kuitenkin niin nopeasti, että sitä ei enää ehditty antaa vaan kätilö ehdotti kohdunkaulan puudutetta.

20141116-IMG_7663
Siirryimme suoraan synnytyssaliin, jossa kohdunkaulan puudute yritettiin hetken päästä antaa. Puudutteen laitto kuitenkin onnistui enää vain toiselle puolelle (olin jo 8 cm auki) ja melkein heti puudutteen laiton jälkeen tajusin että nyt paine tuntuu sellaiselta, että on aika ponnistaa. Ponnistusvaiheessa supistuskipu yllättäen hävisi kokonaan. Ponnistusvaihekin sattui (hetkellisesti todella paljon), mutta kipu liittyi kovaan paineeseen "alakerrassa" ja koska ponnistaminen ei kauaa kestänyt, ei siitä jäänyt mitään kammoa. Ponnistusvaiheen kestoksi kirjattiin 20 minuuttia, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä ajalta. Huusin kuin hyeena, kunnes kätilö käski lakata huutamasta ja suunnata energiani sen sijaan ponnistamiseen ;) Suljin suuni ja tein työtä käskettyä; miehen mukaan olin jossain vaiheessa aivan paloauton punainen. Ponnistaminen tuntui hetken todella epätoivoiselta, kun vauvan pää melkein jo kävi ulkona ja luiskahti sitten takaisin sisään. Kätilö kuitenkin ohjeisti ja kannusti jatkuvasti juuri oikealla tavalla, samoin mies oli koko ajan vieressä tukemassa. Saamani kannustuksen ja tuen turvin onnistuin kuin onnistuinkin seuraavan supistuksen kohdalla haukkaamaan tarpeeksi happea ja parilla perättäisellä megaponnistuksella vauva lopulta syntyi klo 5.20. Oli aivan epätodellinen tunne, kun vauva laskettiin rinnalle. Siinä Hän nyt vihdoin oli!

Synnytyksen kestoksi taidettiin kirjata 3 tuntia ja 50 minuuttia, alkaen vesien menosta ja säännöllisten supistusten alkamisesta. Synnytys eteni siis sen verran rivakasti, että jos olisin noudattanut kirjaimellisesti neuvoa olla kotona niin pitkään kuin pärjään (ja olettaen että ensisynnyttäjänä tässä kuitenkin kestää vaikka miten kauan), olisi ollut ihan oikea riski että melko lyhyestä sairaalamatkasta huolimatta lapsi olisi syntynyt autoon. Nyt toimimme hyvää tahtia mutta kiireettä ja koko hommasta jäi hyvä fiilis. Suosittelen siis kuitenkin myös ensisynnyttäjiä harkitsemaan sairaalaan lähtöä ennemmin liian aikaisin kuin liian myöhään, kaikista ohjeista ja todennäköisyyksistä huolimatta ;)

Kaiken tämän jälkeen siis, varhain viime keskiviikkoaamuna raskausviikolla 38+6, meille syntyi maailman suloisin pieni tyttö; kaikki 3280g ja 50cm täyttä rakkautta ensi silmäyksellä <3 Kotiin pääsimme onneksi jo viikonlopuksi, sillä kaikki oli vauvalla kunnossa ja imetyskin lähti sujumaan heti. Tästä olen myös kiitollinen ja vähän yllättynytkin -etenkin imetyksen alun suhteen olin varautunut vaikka mihin ongelmiin. Ensimmäinen neuvolasta tehtävä kotikäynti suoritettiin eilen ja vauvan painokin oli hienosti noussut jo melkein syntymäpainoon.

Sekä raskausaika että synnytys kohtelivat minua todella lempeästi, synnytyksestäkin selvisin pienellä repeämällä ja muutamalla tikillä. Synnytyksen jälkeen olen koko ajan voinut erinomaisesti -pientä asiaan kuuluvaa väsymystä ei edes lasketa ongelmaksi. Olen jo varovasti käynyt vauvan unien aikana pari kertaa koirien kanssa lyhyellä lenkilläkin. Nyt vain toivotaan hartaasti, että kaikki sujuu vauvalla jatkossakin yhtä hyvin <3

20141115-IMG_7656
Viimeisenä kuva valppaasta vahtikoirasta: toinen koiristamme on ottanut tehtäväkseen vahtia vauvanhoitoon liittyviä toimenpiteitä ja esimerkiksi yöllä hän on pitänyt minulle imetysseuraa käpertymällä jalkojeni juureen lattialle. Myös itkuhälytin on toistaiseksi ollut tarpeeton: pienikin äännähdys vauvan sängystä saa koiran huolestuneena hakeutumaan meidän seuraamme vinkumaan: "piiiiiiip", ettekö te huomaa, vauva tarvitsee teitä :) Nyt hän on ehkä vähän enemmän alkanut luottaa meidän kykyymme huolehtia jälkikasvustamme, joten aivan joka askelta ei enää tarvitse vahtia. Mutta innokkaita hoitajatarjokkaita on vauvalla siis runsain mitoin, sekä enemmän että vähemmän karvaisia :)

Sen pituinen se: tulipas tarinalle mittaa. Toivottavasti tästä kuitenkin on jollekin iloa, itse tosiaan ainakin tykkäsin kovasti lukea näitä raskausaikana.

Täällä mietitään parhaillaan kovasti vauvalle nimeä ja suunnitellaan ensimmäistä pienenpientä vaunu-ulkoilua :) Kuulemisiin taas!

10 kommenttia:

  1. Ihanaa kuulla noin hyvin menneestä synnytyksestä ja imetyksen alusta. <3 Mukavaa kun jaoit rohkeasti tarinan. Itselläni synnytyksen kesto oli yli 20 ja ponnistusvaihe yli tunnin, minkä jälkeen jouduin vielä viettämään 6h salissa kramppien ja verenvuodon vuoksi. Eli hiukan erilainen tarina, mutta silti kaikkea muistelen lämmöllä ja kokemus oli positiivinen. Imetyksen alku oli meillä vähän takkuisa, mutta rintakumien kanssa päästiin lopulta imuotteen herroiksi. Edelleenkin toivottelen sinne ihania päiviä ja malta nyt ihmeessä levätä päivisinkin! Tosin tuossa alkuvaiheessa ei edes kunnolla väsytä, hormoonit kai tekevät tehtävänsä... Mukavaa vaunulenkkiä kun sen aika koittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin julkaisua kyllä aika tarkkaan, joten tosi kiva kuulla että tästä on iloa :) Noita toisenlaisia tarinoita löytyy myös omasta lähipiiristä sen verran monta, että on vieläkin vaikea uskoa että selvittiin niin helpolla. Mutta toisaalta juuri siksi tuntui tärkeältä jakaa tämä tarina, kun enemmän tuntuu näkyvän niitä vaikeita kertomuksia. Ja toisaalta, jokainen vaikean synnytyksen kokenut ystäväni kertoo samaa kuin sinäkin, että kokemuksesta ei ole jäänyt kammoa. Siksi nekin tarinat olivat minulle etukäteen voimaannuttavia eikä paniikkia aiheuttavia: vaikeistakin jutuista selvittiin, joka loi minulle vahvaa uskoa lääkärien ja kätilöiden ammattitaitoon. Siksi lähdin omaan synnytykseeni luottavaisin mielin. Hienoa kuulla että sinullakin kokemus oli kaikesta huolimatta hyvä <3

      Ja kyllä sitä varmaan pian malttaa nukkua myös päikkäreitä, vaikka toisalta jopa neljän tunnin pätkissä nukkuminen tuntuu suuremmalta luksukselta kuin etukäteen olin uskaltanut edes toivoa - olin varautunut tunnin välein heräämiseen, joten olo tuntuu aamuisin jopa levänneeltä :) vaikka vähän ne hormonit tosiaan varmaan tässä vaiheessa huijaakin ;)

      Poista
  2. Ihana lukea tällainenkin synnytystarina, itse olen onnistunut eksymään aina niihin kamaliin kauhukertomuksiin, jonka seurauksena synnyttämisen pelko on jo aivan valtavaa kokoluokkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin hienoa kuulla: juuri tästä syystä päätin lopulta julkaista tarinani, sillä näinkin voi tosiaan mennä! Ja kuten tuossa edellisessä vastauksessa totean, itse sain tavallaan voimaa myös niiden vaikeiden tarinoiden kuulemisesta: niissä kaikissa on kuitenkin onnellinen loppu. Se valoi uskoa suomalaiseen sairaalahenkilökuntaan ja siksi uskalsin itse olla luottavaisin mielin, vaikka tiesinkin vallan hyvin että vaikka mikä voi mennä pieleen. Mutta itse olen elävä esimerkki siitä, että kaikki voi mennä myös uskomattoman hyvin :)

      Poista
  3. Niin ja ennenkaikkea sylin täydeltä onnea pikkuisesta <3

    VastaaPoista
  4. Tätä oli ihana lukea, kiitos! <3 Super paljon onnea vielä! Aika unelma synnytys, jos nyt niin voi sanoa! :-) Ja ihana miten koiruudet ottavat uuden roolin! Heilläkin jokin luonnollinen naarasvietti herännyt?

    -Riikka-M.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä kerran: on niin kiva kuulla että tämä on ilahduttanut ihmisiä, kun alunperin tarinan julkaisu jonkin verran arvelutti :) Ja siis jos olisin jotain uskaltanut synnytykseltäni toivoa, olisin toivonut sen menevän juuri niin kuin se meni. Suurella kiitollisuudella tiedostan hyvin tarkkaan miten onnekas olin <3 Ja tuolla nuoremmalla on kyllä niiiin herännyt äidinvaisto!!!! On tosi hellyyttävää miten hän huolehtii: mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu kun vauvan uskaltaa päästää tutustumaan heihin vähän lähemmin :)

      Poista
  5. Hienoa että meni hyvin, eikä jäänyt mitään kammoa. Oma ensimmäinen synnytykseni ei mennyt todellakaan "ohjekirjan" mukaan, mutta näin aika kultaa muistot ja lapsia on jo kolme.
    Voi, mitkä pienet varpaat, muutama viikko ja hoitopöydällä pötkyttelee paljon pulleampi jalkainen tapaus, ne kasvavat niin nopeaan!
    Nauti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui: tämähän oli vallan jäänyt vastaamatta: pahoittelut!

      Näin se on kaikilla ystävilläni myös, joilla synnytykset on olleet tosikin rankkoja: aika on kullannut muistot ja ellei lapsia jo ole useampi, on ainakin ollut puhetta seuraavista. Onneksi luonto hoitaa niin että useimmat "unohtaa". Tämä oli hirmu lohdullista itselle ennen synnytystä :)

      Ja oikeassa olet: tämä kaksiviikkoinen on jo aikalailla eri näköinen kuin se aivan vasta syntynyt. Apua: samaan aikaan odottaa että toinen kasvaa niin että päästään oikein tekemään asioita yhdessä ja samaan aikaan haluaisin pysäyttää ajan jokaiseen hetkeen, sillä tämä pienen pieni ihminen on niin ihana juuri nyt <3 vaikeaa on äidin elämä :)

      Poista

Kiitos kun jätit kommentin:)!