Synnytyskertomus

Nyytti on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen: laskettu aika olisi ollut tänään -lasten oikeuksien päivänä. Vaikka yleensä en mitään kovin henkilökohtaista täällä blogissa kerro, tuntuu synnytyskertomuksen jakaminen silti jotenkin luontevalta. Ehkä, koska tiedän miten onnekas olen kun kaikki meni hirvittävän hyvin. Lähipiirissä on paljon todella eri tavoin edenneitä synnytyksiä (jotka kyllä lopulta ovat päättyneet onnellisesti sekä äidin että lapsen näkökulmasta), joten ehkä haluan myös rohkaista kaikkia tulevia äitejä -kaikki voi oikeasti sujua myös ilman ongelmia. Itse koin myös synnytyskertomusten lukemisen hyväksi tavaksi valmistautua omaan synnytykseeni; jotenkin tuntui tärkeältä tietää miten yksilöllinen tämä tapahtuma on, jokaiselle joka kerta ainutlaatuinen. Yksityiskohdista kiinnostumattomien kannattaa skipata tämä postaus kokonaan :)

Koko synnytys oli jotenkin tosi epätodellinen tapahtuma, hädin tuskin olen vieläkään hahmottanut että Hän on oikeasti täällä. Vaikka hän hyvin konkreettinen olento onkin -vahvat mielipiteet löytyvät jos joku asia ei ole hyvin. Mistä lie sitten senkin perinyt ;) Pääasiassa hän kuitenkin nukkuu ja syö, yölläkin unta tulee 2-4 tunnin pätkissä, joten hyvin on äitikin saanut levättyä. Vielä kun malttaisi päiväunien aikaan ottaa itsekin torkut... ehkä siihen tässä oppii :) Toistaiseksi väsymys on kuitenkin pysynyt hyvin kurissa, ehkä niiden hormonien voimalla sitten. Mutta siihen varsinaiseen kertomukseen:

Vielä edellisviikonloppuna ei ollut tietoakaan mistään lähestyvästä synnytyksestä. Ei kipeitä supistuksia tai muitakaan outoja tuntemuksia ja edellisessä neuvolalääkärin tarkastuksessa kohdunkaulakin oli ollut vielä täysin kiinni, vaikkakin hiukan pehmennyt. Juhlimme viikonloppuna babyshoweria ja isänpäivää ja jännitimme hiukan maanantaita: lapsiveden pienehkön määrän vuoksi meillä oli ylimääräinen ultra varattuna keskussairaalassa (jossa kaikki alueen ultrat aina tehdään). Ultrassa kaikki oli kuitenkin kunnossa ja lääkärin mukaan voitaisiin odottaa spontaanin synnytyksen käynnistymistä kaikessa rauhassa. Kotimatkalla ultrasta aloin tuntemaan pientä kuukautiskivun tapaista jomottelua alavatsalla ja samaa jatkui koko maanantain ja tiistain. Lämmittelin kotona kauratyynyä ja ajattelin että paikat siellä vähän avautuu vain, että tuskin tämä sen kummempaa vielä tarkoittaa. Tiistaina kävimme alkuillasta saunassa, jonka lämpö tuntui ihanalta. Mies lähti yövuoroon töihin ja minä jäin kotiin. 

Menin nukkumaan normaalisti herätäkseni muutaman tunnin kuluttua siihen, että pieni määrä lapsivettä tippui housuihin. Samalla supistukset alkoivat tuntua toisenlaisilta kuin aiemmin, joten soitin miehelle töihin että nyt tuli lähtö. En pitänyt mitään kiirettä, sillä pärjäilin vielä oikein hyvin ilman mitään kipulääkettä tai muutakaan. Lapsiveden menon takia lähtöä piti kuitenkin alkaa tehdä, joten pakkailin sairaalakassiin viimeisiä tavaroita ja odottelin miestä hakemaan minua kotoa. Olin yllättynyt siitä, miten säännöllisesti ja tiheästi supistukset tulivat heti.

Mies tuli kotiin ja lähdimme saman tien sairaalaan, jonne matkaa on meiltä hiukan reilu 20 km. Matkalla supistukset voimistuivat ja jouduin jo puhaltelemaan supistuksen aikana. Supistuksia tuli kellontarkasti ensin 4 ja sitten 3 minuutin välein. Sairaalaan saavuimme klo 3.30. 

Meidät otettiin vastaan ja minut istutettiin käyrille odottamaan siksi aikaa, kun kätilö kirjasi meitä sisään. Supistukset voimistuivat pikkuhiljaa ja lopulta minun oli jo vaikea istua paikallani käyrillä. Minulla supistukset tuntuivat alaselässä viomakkaana poltteena. Kätilön saatua kirjaukset valmiiksi tehtiin sisätutkimus, jonka mukaan olin jo 6 cm auki. Tässä vaiheessa myös loput lapsivedet valuivat ulos ja aloin olemaan hiukan huonovointinen. Pyysin lämmintä kauratyynyä, joka kotona oli auttanut ja jonka sainkin. Supistukset voimistuivat jatkuvasti ja pian kipu alkoi olla niin kova, että pyysin myös epiduraalia. Synnytys eteni kuitenkin niin nopeasti, että sitä ei enää ehditty antaa vaan kätilö ehdotti kohdunkaulan puudutetta.

Siirryimme suoraan synnytyssaliin, jossa kohdunkaulan puudute yritettiin hetken päästä antaa. Puudutteen laitto kuitenkin onnistui enää vain toiselle puolelle (olin jo 8 cm auki) ja melkein heti puudutteen laiton jälkeen tajusin että nyt paine tuntuu sellaiselta, että on aika ponnistaa. Ponnistusvaiheessa supistuskipu yllättäen hävisi kokonaan. Ponnistusvaihekin sattui (hetkellisesti todella paljon), mutta kipu liittyi kovaan paineeseen "alakerrassa" ja koska ponnistaminen ei kauaa kestänyt, ei siitä jäänyt mitään kammoa. Ponnistusvaiheen kestoksi kirjattiin 20 minuuttia, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä ajalta. Huusin kuin hyeena, kunnes kätilö käski lakata huutamasta ja suunnata energiani sen sijaan ponnistamiseen ;) Suljin suuni ja tein työtä käskettyä; miehen mukaan olin jossain vaiheessa aivan paloauton punainen. Ponnistaminen tuntui hetken todella epätoivoiselta, kun vauvan pää melkein jo kävi ulkona ja luiskahti sitten takaisin sisään. Kätilö kuitenkin ohjeisti ja kannusti jatkuvasti juuri oikealla tavalla, samoin mies oli koko ajan vieressä tukemassa. Saamani kannustuksen ja tuen turvin onnistuin kuin onnistuinkin seuraavan supistuksen kohdalla haukkaamaan tarpeeksi happea ja parilla perättäisellä megaponnistuksella vauva lopulta syntyi klo 5.20. Oli aivan epätodellinen tunne, kun vauva laskettiin rinnalle. Siinä Hän nyt vihdoin oli!

Synnytyksen kestoksi taidettiin kirjata 3 tuntia ja 50 minuuttia, alkaen vesien menosta ja säännöllisten supistusten alkamisesta. Synnytys eteni siis sen verran rivakasti, että jos olisin noudattanut kirjaimellisesti neuvoa olla kotona niin pitkään kuin pärjään (ja olettaen että ensisynnyttäjänä tässä kuitenkin kestää vaikka miten kauan), olisi ollut ihan oikea riski että melko lyhyestä sairaalamatkasta huolimatta lapsi olisi syntynyt autoon. Nyt toimimme hyvää tahtia mutta kiireettä ja koko hommasta jäi hyvä fiilis. Suosittelen siis kuitenkin myös ensisynnyttäjiä harkitsemaan sairaalaan lähtöä ennemmin liian aikaisin kuin liian myöhään, kaikista ohjeista ja todennäköisyyksistä huolimatta ;)

Kaiken tämän jälkeen siis, varhain viime keskiviikkoaamuna raskausviikolla 38+6, meille syntyi maailman suloisin pieni tyttö; kaikki 3280g ja 50cm täyttä rakkautta ensi silmäyksellä <3 Kotiin pääsimme onneksi jo viikonlopuksi, sillä kaikki oli vauvalla kunnossa ja imetyskin lähti sujumaan heti. Tästä olen myös kiitollinen ja vähän yllättynytkin -etenkin imetyksen alun suhteen olin varautunut vaikka mihin ongelmiin. Ensimmäinen neuvolasta tehtävä kotikäynti suoritettiin eilen ja vauvan painokin oli hienosti noussut jo melkein syntymäpainoon.

Sekä raskausaika että synnytys kohtelivat minua todella lempeästi, synnytyksestäkin selvisin pienellä repeämällä ja muutamalla tikillä. Synnytyksen jälkeen olen koko ajan voinut erinomaisesti -pientä asiaan kuuluvaa väsymystä ei edes lasketa ongelmaksi. Olen jo varovasti käynyt vauvan unien aikana pari kertaa koirien kanssa lyhyellä lenkilläkin. Nyt vain toivotaan hartaasti, että kaikki sujuu vauvalla jatkossakin yhtä hyvin <3

Viimeisenä kuva valppaasta vahtikoirasta: toinen koiristamme on ottanut tehtäväkseen vahtia vauvanhoitoon liittyviä toimenpiteitä ja esimerkiksi yöllä hän on pitänyt minulle imetysseuraa käpertymällä jalkojeni juureen lattialle. Myös itkuhälytin on toistaiseksi ollut tarpeeton: pienikin äännähdys vauvan sängystä saa koiran huolestuneena hakeutumaan meidän seuraamme vinkumaan: "piiiiiiip", ettekö te huomaa, vauva tarvitsee teitä :) Nyt hän on ehkä vähän enemmän alkanut luottaa meidän kykyymme huolehtia jälkikasvustamme, joten aivan joka askelta ei enää tarvitse vahtia. Mutta innokkaita hoitajatarjokkaita on vauvalla siis runsain mitoin, sekä enemmän että vähemmän karvaisia :)

Sen pituinen se: tulipas tarinalle mittaa. Toivottavasti tästä kuitenkin on jollekin iloa, itse tosiaan ainakin tykkäsin kovasti lukea näitä raskausaikana.

Täällä mietitään parhaillaan kovasti vauvalle nimeä ja suunnitellaan ensimmäistä pienenpientä vaunu-ulkoilua :) Kuulemisiin taas!