Matkani äidiksi

Takana on ensimmäinen äitienpäivä (kuvissa tunnelmia) ja tänään bebe täytti 6kk. Tämän kirjoituksen julkaiseminen jännittää: nyt mennään ihan minun iholleni, syvälle sen alle. Mutta toisaalta, ehkä en ole ihan yksin tällaisten ajatusen kanssa. Ehkä en ole ainut joka kokee että ei ole syntynyt vaan kasvanut äidiksi.

Minä en ole ollut sellainen nainen, joka pienestä pitäen haluaa monta lasta. Minä olin ylipäänsä aika pitkään epävarma siitä haluanko lapsia ensinkään. Aivan pienten lasten kanssa oleminen ei koskaan ole tullut minulta luonnostaan, eikä minulla ole juuri ollutkaan kontakteja sellaisten kanssa. Minä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vieraiden ihmisten lapsista esimerkiksi kaupungilla ja vaikka minulle läheisten ihmisten, ystävien ja sukulaisten, lapset ovat tärkeitä, olen heidänkin kanssaan toimiessani ollut aina hiukan epävarma. Kukaan ei myöskään ole koskaan kuvaillut minua erityisen äidilliseksi ihmiseksi. Uraihminen -kotiäiti -akselilla olen myös aina pitänyt itseäni ennemmin uraihmisenä.

Ajatus äidiksi tulemisesta kasvoi pikkuhiljaa. Se kasvoi minun ja miehen yhteisten vuosien aikana, kun opin luottamaan enemmän sekä itseeni että siihen, että yhdessä tämän miehen kanssa minusta voisi kaikesta huolimatta tulla ihan hyvä vanhempi. 

Olen aiemminkin viitannut täällä blogissa siihen, että lapsen saaminen ei ollut meille itsestäänselvyys myöskään sen takia, että raskaaksi tuleminen ei ollut aivan helppoa. Menemättä aiheeseen sen syvällisemmin on myönnettävä, että aika jolloin toivoimme lasta jota ei kuulunut, oli rankkaa. Vaikka meillä odotusaika ei lopulta ollut pitkä verrattuna moneen muuhun, ehdin muuttua "minä en ainakaan ala itkeä jokaisten kuukautisten perään" -tyypistä sellaiseksi henkilöksi, joka jokaisen vauvauutisen myötä tuntee aidon ilon lisäksi pistävää kateutta siitä, että miksi kaikki muut, paitsi me. Ehdin kokea raastavaa syyllisyyttä siitä, että koska olen ainut lapsi, vanhempani eivät ehkä koskaan saa lapsenlapsia tai mieheni ei koskaan saisi tulla isäksi. En koskaan unohda sitä tunnetta kun hetken mielijohteesta, jonkinlaisesta epäselvästä etiäisestä johtuen, päätin pissata tikkuun, johon ilmestyikin kaksi viivaa. Sitä uskomatonta tunnetta, että voiko meille tapahtua jotain näin ihmeellistä. Vieläkin katselen tyttöä aina välillä ja ihmettelen, että ihanko oikeasti meille on annettu jotain niin täydellistä.

Valmistauduin äitiyteen tolkuttamalla raskausaikana itselleni että on ihan ok, jos omaan lapseen ei heti rakastu päätäpahkaa: voimme tutustua toisiimme kaikessa rauhassa. Olin myös huolissani siitä miten reagoin lapsen itkuun ja omaan väsymykseeni, mitä jos suutun lapselle? Teknisesti ottaen (lapsen hoito, yövalvomiset jne) äitiys ei ole oikeastaan tuonut yllätyksiä. Mutta sen suhteen kyllä yllätyin, miten luontevasti sittenkin tunnen sopivani rooliin -juuri näin sen kuuluikin mennä. 

Ja se rakkaus: se syttyi heti. Jo vatsassa ollessaan bebe oli selvästi tyyppi, johon halusin tutustua. Jo sinä aikana hän potkutteli tiensä suoraan minun sydämeeni. Ja siitä hetkestä lähtien kun rääpäle ensi kerran laskettiin syliini, ei mikään ole ollut rakkaampaa, tärkeämpää, ihmeellisempää.

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoinakin olin ihan varma, että minä tahansa hetkenä rikon lapsen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut luottamaan äidinvaistoihini, eikä jokapäiväinen puuhastelu lapsen kanssa enää tunnu stressaavalta, vaan normaalilta. Elämältä. En minä kuitenkaan mihinkään muuttunut. Minulla ei edelleenkään ole samanlaista kykyä heittäytyä erilaisiin leikkeihin kuin vaikkapa miehelläni, mutta olen ymmärtänyt että se on ok. Meillä on beben kanssa omat jutut ja miehellä omat (iskä onkin vauvan mielestä maailman hauskin tyyppi). Lisäksi odotan sitä kun vauva tuosta hiukan kasvaa ja hänen kanssaan voi tehdä enemmän erilaisia asioita yhdessä, vaikka nykyään ymmärrän jo vauvakuumeilijoitakin; minulla siis ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, vaan minä halusin lapsen. Minä en vieläkään ole se tyyppi, joka haluaa jäädä kotiäidiksi kunnes lapsi on aikuinen. Mutta sekin on hyvä. Juuri nyt olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei häntä tarvitse viedä hoitoon ihan vielä. Juuri nyt olen kiitollinen siitä, että saan joka päivä seurata hänen kasvuaan ja kehittymistään. Olla lähellä.

Mikään ei koskaan tule olemaan samoin kuin ennen, mutta kipu on melkein fyysinen kun ajattelen ettei häntä olisikaan. Minulla on vielä pitkä matka edessäni äidiksi kasvamisen tiellä. Ei tämä helppoa ole, sitä en väitä. Olen itkenyt väsymyksestä, ollut turhautunut, peloissani, tuntenut riittämättömyyttä. Vielä lapsi ei tee mitään tahallaan, joten uhmat ja murrosikä on kokematta -niiden myötä mukaan tulevat varmasti aivan uudenlaiset tunteet ja vasta silloin todella selviää minun pinnani pituus. Mutta parhaat asiat elämässä harvoin ovat helppoja. 

Kun lapsi on sylissäni, on siinä koko maailma <3