Musta juhannus

Synkät pilvet laskeutuivat keskikesän juhlaa varjostamaan, kun mummoni sai torstaina vakavan sairaskohtauksen ja vaipui syvään tajuttomuuteen. Heti oli selvää ettei mitään toivoa ole ja juhannusyönä vahvakin sydän lopulta väsyi.

Se, että menetin myös mummon, viimeisenkin elossa olevan isovanhempani, alle neljä kuukautta vaarin kuoleman jälkeen tuntuu niin väärältä, ettei sen kuvailuun ole sanoja. Mummo ja vaari kuuluivat oman elämäni tukipilareihin, joten kaiken perusta tuntuu tällä hetkellä hiukan huojuvalta. Kumpikin lähti niin äkkiä ja ilman ennakkovaroitusta, ettei menetykseen ehtinyt yhtään varautua. Lähtijälle armollista, mutta jäljelle jääville tuskallista.

Tästäkin selvitään, toisiamme tukien. Voihan olla, että löydän lohtua kauniista asioista jo piankin. Myös mummo rakasti kaikkea kaunista, loppuun saakka. 

Juuri nyt yritän kuitenkin keskittyä hengittämään.