tiistai 12. maaliskuuta 2013

18/29

Noin viikko sitten Zubin blogissa oli hauska haastepostaus, jota kommentoin. Postauksen ideana on, että kaikille postausta kommentoijille annetaan ikä (minä sain 18) ja haasteen vastaanottaja kertoo itsestään nyt (minä siis vielä useita kuukausia (tai ainakin pari...) alle 30- vuotiaana) ja haasteessa annetun ikäisenä lauseita jatkamalla. Tähän tapaan...

Kun olin 18...

Asuin vanhempieni ja suomenpystykorvamme Tupun kanssa omakotitalossa pienessä satakuntalaisessa kaupungissa. Kävin lukiota jonkin matkan päässä Porissa. Toisen lukiovuoden jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Coloradoon, Yhdysvaltoihin: siellä siis vietin puolet siitä vuodesta, kun olin 18.

Olin kova menemään: harrastin aktiivisesti potkunyrkkeilyä ja erilaisia ryhmäliikuntoja. Opiskelun ja urheilun lisäksi minulla oli erittäin aktiivinen seuraelämä: Porin kahvilat, kuppilat ja yökerhot olivat tuttuja paikkoja. Myöhemmin tietenkin tein aktiivista tuttavuutta amerikkalaisen high schoolin arkeen: urheilulliset harrastukset ja ystävät olivat tärkeitä sielläkin.

Tärkeintä elämässä oli ystävät ja koulu, siinä järjestyksessä. Olin myös hirveän kiinnostunut muodista ja pukeutumisesta jo silloin. Jossain määrin jopa totisemmin kuin nyt: nykyään olen oikeastaan todella laiska ja mukavuudenhaluinen verrattuna lukioaikaan :)

Työskentelin kesäisin kotikaupungissani puistotyöntekijänä. Rehellisesti pitää tunnustaa, että työnteko ei ole ensimmäinen sana, mikä tuosta ajasta tulee mieleen... koulunkäynti oli helppoa ja elämä muutenkin leppoisaa: sellainen aikuisen vapauden, mutta vähäisen vastuun viimeinen hetki ;) Eniten työskentelinkin varmaan oikeastaan itseni kanssa: vaihto-oppilasvuosi oli minulle todellinen henkisen kasvun paikka ja edelleen olen sitä mieltä, että kasvoin aikuiseksi sen vuoden aikana.

Halusin pärjätä elämässä: kuvittelin itselleni tulevaisuuden piinkovana uranaisena. Ensimmäisenä askeleena tavoitteen saavuttamiseksi oli lukion jälkeen päästä yliopistoon opiskelemaan ja se haave toteutuikin.

Pelkäsin jämähtämistä. Kauheinta mitä tiesin oli ajatus siitä, että jostain syystä joutuisin jäämään samaan tuppukylään loppuelämäkseni.


IMG_5902

Nyt kun olen 29...

Asun pääkaupunkiseudulla mieheni ja kahden koiramme kanssa.

Olen vihdoinkin siirtymässä kokonaan työelämään: keväällä jätän yliopiston ja opiskelijaelämän pysyvästi (?) taakseni. Olen suurimman osan ajasta aika tyytyväinen siihen kuka olen ja mitä olen tähän mennessä saavuttanut, vaikka suuria suunnitelmia minulla on edelleen myös tulevaisuuden varalle.

Tärkeintä elämässä on perhe ja ystävät. Työ on myös tärkeää, mutta ei niin tärkeää kuin 18- vuotiaana kuvittelin.

Työskentelen opiskelujen ohella osa-aikaisesti koulutustani vastaavissa tehtävissä. Pidän työstäni valtavasti, mutta tavoitteenani on valmistumisen jälkeen löytää kokoaikainen työ.

Haluan päästä elämässäni seuraavaan vaiheeseen: tavoitteena on uusi työ ja uusi koti. En muista olenko täällä mahtanut mainita, että haaveiden uusi koti saattaisi jopa siintää Satakunnassa. Siellä samaisessa mestassa, jonne jämähtämistä 18-vuotiaana pidin pahimpana painajaisenani. Jep, elämä voi olla aika hassua ;)

Pelkään eniten sitä, että perheelleni tai ystävilleni kävisi jotakin. Tällaiseen taitoskohtaan elämässä liittyy toki muutenkin monenlaista epävarmuutta: samaan aikaan kun olen innoissani kaikesta uudesta tulossa olevasta, on se hiukan pelottavaakin.


Haluaako joku ottaa kopin? Kommentoimalla saat minulta iän :)

4 kommenttia:

  1. Kiva kun toteutit tän! Onnea kovasti uuden työn ja kodin etsintään. Tuo opiskelijaelämän jättäminen on haikeaa, mutta myös ihan kivaa. Ei tarvitse repeytyä ihan niin moneen suuntaan. Vaikka toisaalta onhan se kokopäiväinen työelämäkin melkoista repeilyä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli tosi kiva juttu, oli hauska miettiä millainen oli ja millaiseksi kuvitteli tulevansa :) "Vain" työn tekeminen tuntuu tällä hetkellä paratiisimaisen ihanalta ajatukselta, mutta toisaalta kun kuuntelee/näkee työelämässä olevia ystäviä, niin eipä ne haasteet sielläkään tosiaan lopu: ne jotka eivät jännitä yt-neuvotteluja, joutuvat tekemään niin paljon töitä että millekään muulle elämälle ei jää aikaa. Tuntuu että työelämä on raaistunut ihan hirveästi viime vuosina. Pelonsekaisella innolla odotan mitä tämä vuosi tuo tullessaan :)

      Poista
  2. Oih, kun pari kohtaa sai ihan palaamaan tuonne lukioaikaan sun kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin kyllä näin sut mielessäni tätä kirjoittaessani: sunhan kanssa siellä kylillä pääasiassa luuhittiin <3 ja vähän opiskeltiinkin aina välillä. oi niitä aikoja. Josta kyllä tuli mieleen että pitäisi taas ottaa uusiksi joku kerta: viime kevään Andalucia + PK - keikka oli niin kiva! En kyllä yhtään tiedä milloin seuraavaksi ehtisin sinnepäin nuo asiat mielessä, mutta yritetään asap :)

      Poista

Kiitos kun jätit kommentin:)!